Ajattelin kirjoittaa tähän, jos ei muiden niin omaksi ilokseni, jotain ajatuksia juuri päättyneestä moporetkestäni.
Kaikkihan sai alkunsa siitä kun avopuolisoni oli näyttänyt vihreää valoa " hetkelliselle illuusiolle vapaudesta" , eli saisin häipyä mopoineni kolmeksi viikoksi jonnekin. Olin edellisenä kesänä käynyt kireällä aikataululla Pohjois-Norjassa, ja ajattelin nyt lähteä tutustumaan paikkaan hieman tarkemmin.
Lähtöpäiväksi oli päätetty Pe 8.6 ja hyvissä ajoin edellisenä päivänä oli tavarat enimmäkseen pakattu. Tässä vaiheessa tajusin, että olisi varmaan syytä tutkia mopoakin hieman tarkemmin, kun kilometrejä saattaisi kertyä muutama tuhat. Renkailla ( Anakee ) oli ajettu n.6000 km ja näyttivät olevan riittävän hyvässä kunnossa. Eturatas näytti olevan siinä määrin hainevän muotoinen, etten varovaisena kaverina halunnut murehtia sen kestävyyttä, vaan päätin vaihtaa ketjut ja rattaat ennen lähtöä.Siis ennen huomista tajusin. Läheisessä mopoliikkeessä luvattiin hoitaa asia heti seuraavana aamuna, joten pääsisin matkaan puolen päivän tienoilla.
Mopon ollessa työn alla aamulla, sain jostain syystä päähäni, että saattaisi sittenkin olla mukavampi lähteä jonnekin lämpimään. Kotiin ajellessa ajatus voimistui, ja ennen kuin huomasinkaan, olin selailemassa ulkomaantuttujen yhteystietoja. Sisko asuu Waterloossa, ja muutama vanha hiihtopummikaveri Verbierissä, Sveitsissä. Hmm... Saisikohan tästä kehiteltyä jotain? Pari puhelua myöhemmin oli päätös tehty. Siskolla oli maanantaina töitä, joten sinne oli ehdittävä sunnuntai-illaksi. Sieltä sitten Verbieriin, jossa oleilua epämääräisen ajan.
Aloin kaivaa varusteista pois kaikkea nyt turhaksi muuttunutta tavaraa: teltta, makuupussi, makuualusta, retkikeitin jne. Samalla tuli mieleen, että olisi varmaan kätevä käyttää jonkunlaista laivaa apuna alkumatkasta, kun kerran asustaa täällä maan eteläosissa. Soittoja laivayhtiöihin, ja muutaman eioon jälkeen oli paikka laivalla Turusta Tukholmaan samana iltana.
Illalla ajelin satamaan huomattavasti keventyneellä varustuksella ja yritin kuumeisesti miettiä onko kaikki tarvittava mukana. Järkeilin, että ainakin kaikki tärkeimmät on ja vähemmän tärkeitä voi hankkia matkalta. Laivalla katselin "hilpeää" tunnelmaa hieman yli puolen yön, ja painuin sitten hyttiin nukkumaan. Heräsin kolmen jälkeen, kun jatkot käytävällä olivat parhaimmillaan. Tungin tulpat korviin ja torkuin aamuun asti.
Tukholmassa oli jo aamulla todella lämmin, kun aloin miettiä miten menisin saksaan. Trelleborgista näyttää ainakin menevän lauttoja joten sinne kenties. Herra Garmin näytti etäisyydeksi n.650 km ja äkkiä tajusin, että ehtiäkseni kahdessa päivässä Waterloohon, saisi istuskella mopon päällä ihan riittävästi. E4- tie ei hirveästi nähtävää tarjoa, mutta matka joutui mukavasti. Jönköpingin tienoilla tankatessa juttelin ruotsalaisen mopomiehen kanssa, joka ehdotti nopeimmaksi vaihtoehdoksi Saksaan perinteistä Helsingborgista Tanskaan,ja sieltä lautalla Puttgardeniin reittiä.
Mies oli rehdin oloinen, joten muutin suunnitelmaa. Näkisipä samalla Tanskalaisenkin moottoritien.
Helsingborgin lautalle osuin yhtäaikaa n.60v Saksalaismopoilijan kanssa.
Äijä oli kunnon vanhan koulun karvapää, jonka liivit oli koristeltu kerhon edesmenneitten jäsenten muistomerkeillä. Saksankielen opinnoistani on kulunut jo parikymmentä vuotta eikä herra puhunut englantia, joten kommunikoimme enimmäkseen elekielellä. Ajelimme Tanskan läpi sen verran samaa tahtia, että osuimme samalle Puttgardenin lautalle. Istuimme kahville ja 45min aikana sain selville, että hän oli menossa ystävien luokse Kieliin yöksi. Selitin ajelevani vielä vähän matkaa, ja etsiväni sitten yöpaikan.
Lähestyessäni Lyypekkiä alkoi aurinko laskea, ja väsy painaa. Isojen poikien kertomista tienvarsimotelleista ei näkynyt jälkeäkään, joten päätin ottaa modernin teknologian avuksi. Autobaanan levähdyspaikalla herra Garminille käsky etsiä majatalo, ja kas niitähän oli useampia ihan lähistöllä. Valitsin ensimmäisen, ja läheisen kylän laitamilta, metsän syleilystä löytyi hotelli, joka terassin asiakaskunnasta päätellen olisi voinut olla vanhainkoti. Kohtuuhintainen huone löytyi, ja 860 km ajelun, maittavan illallisen ja kahden tuopin jälkeen oli mukava painaa pää tyynyyn.
Aamulla hotellin omistaja varoitteli tien A1 olevan poikki Hampurin kohdalta ja varoitteli ruuhkasta. Soitti vielä oikein poliisille ja kyseli parasta kiertotietä. Sain ohjeet poistua A1:ltä Hamburg Hochin kohdalla ja sitten kaupungin läpi ja takaisin baanalle. "Selvä homma, näin tehdään, kiitos paljon avusta" sanoin, ja käynnistin mopon, lämpömittarin näyttäessä aamukahdeksalta +30 astetta. Aloin lähestyä Hampuria, mutta hotellisedän mainitsemaa liittymää ei näkynyt. Parin liittymän kylteissä mainittiin vaan jotain epämääräisiä nimiä ja joku HH. Kolmannen HH merkityn liittymän jälkeen alkoi päässä raksuttaa; HH.... hetkinen, no niinpä tietenkin, sehän on tietenkin Hamburg Hoch. Samassa jonon pää tuli näkyviin.
Pysähdyin jonon perälle, ja samalla hetkellä kun liike lakkasi, alkoi hiki valua. Hyvin pian alkoi päähän tulla suomen tv:stä tuttuja jos mä tosta pujahdan ajatuksia. Jonojen välissä näytti olevan sen verran tilaa, että laukkujenkin kanssa mahtuisi, joten lähdin jatkamaan matkaa. Jossain vaiheessa tulin jonossa seisoneen poliisiauton rinnalle, ja kysyin kohteliaana miehenä toiminnan laillisuutta. "Not normally" sanoi poliisi hymyillen, ja näytti kädellä että anna mennä vaan. Hetken päästä edessä oli rekka ja bussi rinnakkain niin lähellä toisiaan, ettei välistä mahtunut. Päätin odotella kunnes jompi kumpi liikkuu sen verran että tilaa tulee. Samassa tunsin jonkun koputtavan olkapäätäni. Mitä helvettiä, ajattelin ja käännyin ympäri. Takana oli Tanskan lautalta tuttu karvapää nauraen niin perkeleesti. Paiskattiin kättä ja päästin herran kapeammalla pyörällä jatkamaan matkaa.
Jatkuu.......
Kävin ajelulla
Valvojat: Jukka, Moderaattorit
Pääsin lopulta hiestä märkänä ruuhkan läpi ja liikenne ohjattiin kohti Hampurin keskustaa. En tiennyt miten pitkältä matkalta tie oli poikki, joten painelin hyvän matkaa keskustan katuja ja hakeuduin sitten takaisin A1:lle. Tie oli auki ja matka jatkui. Autobaanalla ajaessa huomasin, että pikku-Stromin paras ominaisuus nopeusrajoituksien puuttuessa on hyvät peilit. Ensimmäisen 200 ja rapiat ohiajaneen auton jälkeen niitä muisti vilkuilla kiitettävän usein ainakin jos tuli tarve siirtyä uloimmaiselle kaistalle. N. 140 km/h mittarinopeus vaikutti hyvältä matkavauhdilta, jolla ei keskikaistalla jäänyt jalkoihin, mutta ajo oli kuitenkin riittävän rentoa, jotta sitä jaksoi tuntikausia. Ruhrin kieppeillä oppi arvostamaan GPS:n tuomaa helppoutta silloin kun se toimii. Tietä piti vaihtaa vähän väliä, mutta gepsin ansiosta ei tarvinnut arpoa, että mihinköhän sitä tästä käännytään. Kun vielä saksan osalle oli käytössä vain 1:3 000 000 euroopan kartta, olisi sillä suunnistaminen ollut hankalampaa. Eikä vähiten sen vuoksi ettei autobaanalla tee mieli laskea katsetta karttaan kovinkaan pitkäksi aikaa.
Sen verran hyvin putosin kartalta, että kun odottelin hiljalleen saapuvani Belgiaan, löysinkin itseni Hollannista. Mulla ei siis ollut mitään reittejä tehtynä gepsiin vaan laitoin sen yleensä etsimään reitin johonkin matkalle osuvaan kaupunkiin, välillä käyttäen nopein aika-, ja välillä lyhyin matka toimintoa. Jossain tauolla, paikan lähestyessä, otettiin sitten uusi suuntima johonkin kauemmas.Homma toimi ihan hyvin.
Hollannissa ajelin jonkin aikaa pikkuteitä maisemia katsellen, ja loppumatkan Waterloohon painelin taas motaria pitkin. Perillä siskon luona olin kuuden aikaan illalla ja taas tuli melkein 900 km mittariin.
Onneksi perillä odotti kylmä olut ja lämmin ruoka.
Seuraavana päivänä pääsin liikkeelle vasta puolilta päivin joten tiedossa olisi yöpyminen noin puolivälissä matkaa Verbieriin. Luxemburgin läpi ajaessa oli kolari jossain ja jono seisoi. Aloin jälleen tarjoamaan mopon keulaa autojen väliin kun koin mukavan yllätyksen. Noin 70% autoista siirtyi sivuun nähdessään minut peileistä. Loput 30% ei ilmeisesti vaan huomannut että tulen, mutta yhtä kaikki tuli mopomiehelle hyvä mieli kun autoja siirtyi sivuun kuin olisi pillit päällä ajellut. Tie A31 Luxemburgista etelään oli kauheeta rekkarallia, mutta kun Metzin kohdalta lähdin kohti Strasbourgia, alkoi meno sujua.
Strasbourgin kohdalta siirryin saksan puolelle, ja päätin jälleen antaa herra Garminin hoitaa majoituksen. Homma toimi jälleen ja jostain pikku kylästä löytyi mukava hotelli, jossa mopon sai ravintolan katetulle terassille pöytien väliin yöksi.
Naapurin kukko herätti hyvissä ajoin ja oli aika lähteä jatkamaan kohti Sveitsiä. Rajalta ostin moottoritietarran, joka kustansi 40 chf. Mielestäni mukavampi vaihtoehto kuin kaivella kuvetta maksuasemilla muutaman kilometrin välein,kuten esim. ranskassa joutuu tekemään. Tämä siis jos käyttää moottoriteitä.
Saapuminen Bernin suunnasta Genevejärven rantaan on aina yhtä hieno kokemus. Etenkin jos keli on hyvä kuten tällä kertaa. Tie putoaa ylängöltä järven rannalla olevan Veveyn yläpuolelle, ja järven toisella puolella Ranskassa kohoavat osittain lumihuippuiset vuoret kohti korkeuksia. Äkkiä tajuaa olevansa alpeilla. Takavuosina tuli vietettyä alueella useampi talvi, ja pari kesääkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta mopolla, ja tunnelma oli katossa. Lyhyt pätkä motaria Martignyyn, ja siitä parikymmentä kilsaa vuorille Verbieriin. Viimeiset 8km kylään on mukavaa serpentiiniä ja kun sain mopon parkkiin poikien pihalle, oli hymy korvissa.
Sivulaukut irti ja kamat levälleen olohuoneen nurkkaan. Sitten ensin syömään ja sen jälkeen parille oluelle, jossa suomalaiskansalliseen tapaan ei pari riittänyt. Yöllä taistellen ylämäkeen kämpille ja unten maille. Tästä se hauskuus alkaisi. Ei tosin kovin aikaisin aamulla.
Jatkuu...
p.s kuviakin on jotain. Laitan linkkiä kun saan perattua.
Sen verran hyvin putosin kartalta, että kun odottelin hiljalleen saapuvani Belgiaan, löysinkin itseni Hollannista. Mulla ei siis ollut mitään reittejä tehtynä gepsiin vaan laitoin sen yleensä etsimään reitin johonkin matkalle osuvaan kaupunkiin, välillä käyttäen nopein aika-, ja välillä lyhyin matka toimintoa. Jossain tauolla, paikan lähestyessä, otettiin sitten uusi suuntima johonkin kauemmas.Homma toimi ihan hyvin.
Hollannissa ajelin jonkin aikaa pikkuteitä maisemia katsellen, ja loppumatkan Waterloohon painelin taas motaria pitkin. Perillä siskon luona olin kuuden aikaan illalla ja taas tuli melkein 900 km mittariin.
Onneksi perillä odotti kylmä olut ja lämmin ruoka.
Seuraavana päivänä pääsin liikkeelle vasta puolilta päivin joten tiedossa olisi yöpyminen noin puolivälissä matkaa Verbieriin. Luxemburgin läpi ajaessa oli kolari jossain ja jono seisoi. Aloin jälleen tarjoamaan mopon keulaa autojen väliin kun koin mukavan yllätyksen. Noin 70% autoista siirtyi sivuun nähdessään minut peileistä. Loput 30% ei ilmeisesti vaan huomannut että tulen, mutta yhtä kaikki tuli mopomiehelle hyvä mieli kun autoja siirtyi sivuun kuin olisi pillit päällä ajellut. Tie A31 Luxemburgista etelään oli kauheeta rekkarallia, mutta kun Metzin kohdalta lähdin kohti Strasbourgia, alkoi meno sujua.
Strasbourgin kohdalta siirryin saksan puolelle, ja päätin jälleen antaa herra Garminin hoitaa majoituksen. Homma toimi jälleen ja jostain pikku kylästä löytyi mukava hotelli, jossa mopon sai ravintolan katetulle terassille pöytien väliin yöksi.
Naapurin kukko herätti hyvissä ajoin ja oli aika lähteä jatkamaan kohti Sveitsiä. Rajalta ostin moottoritietarran, joka kustansi 40 chf. Mielestäni mukavampi vaihtoehto kuin kaivella kuvetta maksuasemilla muutaman kilometrin välein,kuten esim. ranskassa joutuu tekemään. Tämä siis jos käyttää moottoriteitä.
Saapuminen Bernin suunnasta Genevejärven rantaan on aina yhtä hieno kokemus. Etenkin jos keli on hyvä kuten tällä kertaa. Tie putoaa ylängöltä järven rannalla olevan Veveyn yläpuolelle, ja järven toisella puolella Ranskassa kohoavat osittain lumihuippuiset vuoret kohti korkeuksia. Äkkiä tajuaa olevansa alpeilla. Takavuosina tuli vietettyä alueella useampi talvi, ja pari kesääkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta mopolla, ja tunnelma oli katossa. Lyhyt pätkä motaria Martignyyn, ja siitä parikymmentä kilsaa vuorille Verbieriin. Viimeiset 8km kylään on mukavaa serpentiiniä ja kun sain mopon parkkiin poikien pihalle, oli hymy korvissa.
Sivulaukut irti ja kamat levälleen olohuoneen nurkkaan. Sitten ensin syömään ja sen jälkeen parille oluelle, jossa suomalaiskansalliseen tapaan ei pari riittänyt. Yöllä taistellen ylämäkeen kämpille ja unten maille. Tästä se hauskuus alkaisi. Ei tosin kovin aikaisin aamulla.
Jatkuu...
p.s kuviakin on jotain. Laitan linkkiä kun saan perattua.
Kuvia juu. Mulla oli ainoastaan videokamera matkassa, mutta räpsin myös kuvia sen "kamera" toiminnolla. Niiden laatu ei ole huippua, mutta kyllä niistä jotain selvää saa. Laitoin tähän asti tapahtuneesta kuvat tänne.
Lisäilen kuvia kun tarina etenee.
-Mikko
Lisäilen kuvia kun tarina etenee.
-Mikko
Laita niitä kuvia tuonne tarinan sekaan?Seuraavana aamuna edellisen illan hilpeys oli tiessään, mutta muutaman "en koskaan enää..." hokeman jälkeen pojat päättivät lähteä maastopyöräajelulle. Verbier onkin varsin mukava paikka maastopyöräilyyn. Jos laiskottaa voi nakata pyörän hiihtohissiin ja siirtyä ylös vuorille, josta voi sitten laskea parhaimmillaan parikymmentä kilometriä alamäkeen. Nykypäivän alamäkipyörätkin on niin hurjia pelejä parikymmenen sentin joustoineen, että ihan pieniä kiviä ei tarvitse väistellä.
Itse päätin viettää aamupäivän kylillä kävellen, ja totesin että kylä on kesäkuussa varsin kuollut, kun suurin osa hotelleista, ravintoloista ja kaupoista on suljettu lomien takia. Ostin pari karttaa joista tutkailisin tulevien päivien ajeluita.
Iltapäivällä päätin lähteä hieman katselemaan maisemia kylän yläpuolella kiemurteleville pikkuteille. Hiihtokeskuksessa mopoilussa on se mukava puoli, että koska hissejä risteilee sinne tänne, ja ne on pitänyt jotenkin saada rakennettua, ja niitä pitää huoltaa, kulkee myös pieniä hiekkateitä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Näillä teillä kulkee kesäisin enimmäkseen patikoijia ja maastopyöräilijöitä, mutta yleensä myös moottoriajoneuvolla ajo on sallittu. Ja vaikka ei olisi sallittu, niin harvemmin siellä ainakaan poliiseja näkyy.
Suuntasin ensin kohti Savoleyresin hissin yläasemaa, joka on kylää (1500m) noin 850m korkeammalla. Suurin osa matkasta on soraserpentiiniä, jota etenkin ylöspäin mennessä on mukava ajella, kun pelkkä kaasun löysääminen hiljentää vauhtia selvästi. Tiukat kivikkoiset neulansilmät eivät olleet ihan Suzuki-citymaasturin ominta alaa, mutta ylös päästiin. Hissin yläasemalta oli mukavat maisemat kohti alhaalla näkyvää kylää, ja harjanteen toisella puolella alas Sionin laaksoon jossa pari kilometriä alempana kulkivat rinta rinnan Rhone joki ja moottoritie.
Alaspäin ajelin kieli keskellä suuta, kun tuntui siltä että vauhti karkaa vähän liiankin helposti, ja kun sivuilla on monin paikoin runsaasti tyhjää.
Yleisestikin ottaen noita vuoristoteitä on mun mielestä huomattavasti hauskempi ajaa ylöspäin. Kävin vielä pikaisen siirtymän La Chauxin hisseillä ennen paluuta kylille.
Illalla päätin seuraavana päivänä ajella Ranskan puolelle Chamonixiin, ja sieltä jonkun lenkin kautta takaisin.
Aamu valkeni aurinkoisena ja pääsin liikkeelle kymmenen aikoihin. Päätin päiväretkillä pitää varustuksena tankkilaukkua, jossa oli kartta ja videokamera, sekä takalaukkua, jossa kulki sadekamat ja jotain muuta mahdollisesti tarvittavaa. Chamonixiin ajetaan Forclaz- solan yli, joka ei todellakaan mikään klassikko ole, mutta kevyellä pyörällä oli mukava kurvailla ylöspäin, etenkin kun liikenne oli rauhallista.
Vuoret Chamonixin ympärillä jaksavat aina ihastuttaa karuudellaan. Kontrasti Verbieriin on yllättävän suuri ottaen huomioon, että matkaa ei linnuntietä ole paljoakaan. Vaikka Verbierin lähistölläkin on korkeita huippuja, ovat ne jotenkin ystävällisemmän oloisia, kun taas Nixin ympäristön vuoret muistuttavat selkeämmin pientä mopomiestä siitä kuka on kingi.
Päätin jatkaa matkaa eteenpäin, ja kääntyä jossain vaiheessa oikealle kohti Genevejärveä. Säädin herra Garminin pyrkimään kohti Taningesin pikkukaupunkia, joka sijaitsee laakson pohjalla olevan Clusesin yläpuolella. Gepsin asetuksiin vielä vältä moottoriteitä, ja ei kun liikkeelle.
Reitti kulki pitkin pikkuteitä välillä hieman rinteelle kiiveten, ja vähän ennen Clusesia alkoi todellinen herkkupätkä tiukkaa serpentiiniä ylös kohti Arachesin kylää. Pääsy Taningesiin meinasi muuttua ongelmaksi kun laakson reunalta sinne johtava ainoa tie oli suljettu tietöiden vuoksi. Hortoilin hetken sinne tänne ja palasin sitten suljettuun risteykseen tutkimaan kartasta vaihtoehtoja. Samassa näin postiauton pysähtyvän tientukkona olleiden betoniporsaiden eteen. Kuski nousi autosta ja käveli määrätietoisesti yhden porsaan luo, tarttui siihen kädellä, ja siirsi sen syrjään. Muoviporsaita perkele. Ajoin postimiehen luo hokien Taningesia ja levitellen käsiä. En ole ikinä Ranskaa lukenut, mutta ymmärsin äijän vuodatuksesta sen verran, että piti ajella tosi varovasti hänen perässään.
Lähdimme liikkeelle jo lähes valmista tietä pitkin ja heiluttelin iloisesti työmiehille.
Taningesista lähdin ajamaan tietä D902 kohti järveä ajatuksena ajella joko järven rantaan, ja sieltä Sveitsiin, tai sitten "oikaista" vuorten yli. Tie kiemurteli mukavasti jokilaaksossa kulkien välillä pikku kylien läpi. Ennen järveä päätin kääntyä oikealle tielle D22 ja ajaa Morginsin solan yli takaisin Sveitsin puolelle. Alue kuuluu Portes du Soleil nimellä tunnettuun hiihtoalueeseen, jossa ainakin kartan perusteella on paljon pieniä korkealle meneviä teitä. Tällä kertaa en ehtinyt niitä enempää koluta, vaan ajoin alas Montheyhin, josta takaisin kämpille. Todella mukava päivä jossa ajettujen kilometrien laatu todellakin korvasi määrän.
Jatkuu....
Lisätty kuvia tänne
Itse päätin viettää aamupäivän kylillä kävellen, ja totesin että kylä on kesäkuussa varsin kuollut, kun suurin osa hotelleista, ravintoloista ja kaupoista on suljettu lomien takia. Ostin pari karttaa joista tutkailisin tulevien päivien ajeluita.
Iltapäivällä päätin lähteä hieman katselemaan maisemia kylän yläpuolella kiemurteleville pikkuteille. Hiihtokeskuksessa mopoilussa on se mukava puoli, että koska hissejä risteilee sinne tänne, ja ne on pitänyt jotenkin saada rakennettua, ja niitä pitää huoltaa, kulkee myös pieniä hiekkateitä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Näillä teillä kulkee kesäisin enimmäkseen patikoijia ja maastopyöräilijöitä, mutta yleensä myös moottoriajoneuvolla ajo on sallittu. Ja vaikka ei olisi sallittu, niin harvemmin siellä ainakaan poliiseja näkyy.
Suuntasin ensin kohti Savoleyresin hissin yläasemaa, joka on kylää (1500m) noin 850m korkeammalla. Suurin osa matkasta on soraserpentiiniä, jota etenkin ylöspäin mennessä on mukava ajella, kun pelkkä kaasun löysääminen hiljentää vauhtia selvästi. Tiukat kivikkoiset neulansilmät eivät olleet ihan Suzuki-citymaasturin ominta alaa, mutta ylös päästiin. Hissin yläasemalta oli mukavat maisemat kohti alhaalla näkyvää kylää, ja harjanteen toisella puolella alas Sionin laaksoon jossa pari kilometriä alempana kulkivat rinta rinnan Rhone joki ja moottoritie.
Alaspäin ajelin kieli keskellä suuta, kun tuntui siltä että vauhti karkaa vähän liiankin helposti, ja kun sivuilla on monin paikoin runsaasti tyhjää.
Yleisestikin ottaen noita vuoristoteitä on mun mielestä huomattavasti hauskempi ajaa ylöspäin. Kävin vielä pikaisen siirtymän La Chauxin hisseillä ennen paluuta kylille.
Illalla päätin seuraavana päivänä ajella Ranskan puolelle Chamonixiin, ja sieltä jonkun lenkin kautta takaisin.
Aamu valkeni aurinkoisena ja pääsin liikkeelle kymmenen aikoihin. Päätin päiväretkillä pitää varustuksena tankkilaukkua, jossa oli kartta ja videokamera, sekä takalaukkua, jossa kulki sadekamat ja jotain muuta mahdollisesti tarvittavaa. Chamonixiin ajetaan Forclaz- solan yli, joka ei todellakaan mikään klassikko ole, mutta kevyellä pyörällä oli mukava kurvailla ylöspäin, etenkin kun liikenne oli rauhallista.
Vuoret Chamonixin ympärillä jaksavat aina ihastuttaa karuudellaan. Kontrasti Verbieriin on yllättävän suuri ottaen huomioon, että matkaa ei linnuntietä ole paljoakaan. Vaikka Verbierin lähistölläkin on korkeita huippuja, ovat ne jotenkin ystävällisemmän oloisia, kun taas Nixin ympäristön vuoret muistuttavat selkeämmin pientä mopomiestä siitä kuka on kingi.
Päätin jatkaa matkaa eteenpäin, ja kääntyä jossain vaiheessa oikealle kohti Genevejärveä. Säädin herra Garminin pyrkimään kohti Taningesin pikkukaupunkia, joka sijaitsee laakson pohjalla olevan Clusesin yläpuolella. Gepsin asetuksiin vielä vältä moottoriteitä, ja ei kun liikkeelle.
Reitti kulki pitkin pikkuteitä välillä hieman rinteelle kiiveten, ja vähän ennen Clusesia alkoi todellinen herkkupätkä tiukkaa serpentiiniä ylös kohti Arachesin kylää. Pääsy Taningesiin meinasi muuttua ongelmaksi kun laakson reunalta sinne johtava ainoa tie oli suljettu tietöiden vuoksi. Hortoilin hetken sinne tänne ja palasin sitten suljettuun risteykseen tutkimaan kartasta vaihtoehtoja. Samassa näin postiauton pysähtyvän tientukkona olleiden betoniporsaiden eteen. Kuski nousi autosta ja käveli määrätietoisesti yhden porsaan luo, tarttui siihen kädellä, ja siirsi sen syrjään. Muoviporsaita perkele. Ajoin postimiehen luo hokien Taningesia ja levitellen käsiä. En ole ikinä Ranskaa lukenut, mutta ymmärsin äijän vuodatuksesta sen verran, että piti ajella tosi varovasti hänen perässään.
Lähdimme liikkeelle jo lähes valmista tietä pitkin ja heiluttelin iloisesti työmiehille.
Taningesista lähdin ajamaan tietä D902 kohti järveä ajatuksena ajella joko järven rantaan, ja sieltä Sveitsiin, tai sitten "oikaista" vuorten yli. Tie kiemurteli mukavasti jokilaaksossa kulkien välillä pikku kylien läpi. Ennen järveä päätin kääntyä oikealle tielle D22 ja ajaa Morginsin solan yli takaisin Sveitsin puolelle. Alue kuuluu Portes du Soleil nimellä tunnettuun hiihtoalueeseen, jossa ainakin kartan perusteella on paljon pieniä korkealle meneviä teitä. Tällä kertaa en ehtinyt niitä enempää koluta, vaan ajoin alas Montheyhin, josta takaisin kämpille. Todella mukava päivä jossa ajettujen kilometrien laatu todellakin korvasi määrän.
Jatkuu....
Lisätty kuvia tänne
Oli tuo JSL:n viesti jäänyt huomaamatta tuonne muiden kommenttien sekaan 
, mutta rehellisesti sanottuna olen niin kädetön näiden koneiden kanssa, etten ole edes yrittänyt opetella kuvien laittamista tekstin sekaan. Oon vieläkin ihan tohkeissani kun kaveri opetti miten saa tehtyä tuollaisen omavalintaiseen tekstiin pohjautuvan linkin, joten ratsastan sillä nyt tämän tarinan ajan.
, mutta rehellisesti sanottuna olen niin kädetön näiden koneiden kanssa, etten ole edes yrittänyt opetella kuvien laittamista tekstin sekaan. Oon vieläkin ihan tohkeissani kun kaveri opetti miten saa tehtyä tuollaisen omavalintaiseen tekstiin pohjautuvan linkin, joten ratsastan sillä nyt tämän tarinan ajan.Seuraavana aamuna koko kylä oli pilvessä, kirjaimellisesti. Näkyvyyttä oli korttelin verran, ja vettä satoi. Sain helposti muistutettua itselleni olevani lomalla, ja päätin odotella kelin paranemista pyykkiä pesten ja karttoja tutkien. Otin tarkasteluun pohjois- Italian kartan koska halusin käydä Aostan laaksossa, jonne pääsi mukavan Gd St Bernardin solan yli. Tutkiessani karttaa osui silmiini kansallispuisto, jonka nimi oli lupaava: Gran Paradiso. Paratiisi ei voi olla paska paikka järkeilin, ja kun se sijaitsi vielä melko lähellä Aostaa, laakson toisella reunalla, alkoi reitti hahmottua.Ulkona oli näkyvyys huonontunut entisestään, ja sade jatkui ankarana. Haaveet paratiisiin pääsystä tämän päivän aikana alkoivat olla mennyttä.
Kartoista puheen ollen, jos joskus Sveitsin suunnalle eksyy, kannattaa etsiä käsiinsä alppialueen 1:25000 topokarttoja. Ne ovat maaston ryppyisyydestä johtuen suoranaista taidetta, jota ainakin tällainen lievän karttafetissin omaava henkilö jaksaa tuijotella tuntikausia. Ihan vaikka ei olisi mihinkään sen kummemmin matkalla. Myös alueella mopoiluun kannattaa hankkia suhteellisen tarkka kartta. Esim. 1:200 000 kartoissa alkaa jo hahmottua paremmin kaikki pikkutiet, joilta usein löytyy kaikkein maukkaimmat mutkapätkät, ja vähän liikennettä. Garminin City Navigator tuntui ainakin Sveitsissä tuntevan jopa yllättävän pienet urat, kun taas joissakin paikoissa siitä ei juurikaan apua ollut. Vaan eipä mennä asioiden edelle.
Sade jatkui koko päivän, mutta kun jossain vaiheessa kävelin turistitoimistolle katselemaan sääennusteita, huomasin ilokseni seuraavalle päivälle luvattavan aurinkoista säätä. Ja kun nyt joku kuitenkin ihmettelee, niin joo, oli mulla sadeasukin mukana. Ja ihan Lidlistä ostettu vielä, mutta maisemien ihailu ja serpentiiniteiden ajelu nollanäkyvyydellä ei vaan ole mun juttu. Ja tähän hymiö.
Aamu valkeni aurinkoisena kuten paikallinen mettemannonen oli ennustanut. Käynnistin mopon ja suuntasin kohti Gd St Bernardin solaa ja Italiaa. Ilma oli hieman viileämpi kuin aikaisempina päivinä, mikä oli mukava asia hiessä rypemisen jälkeen. Liikenne solan yli johtavalla tiellä oli rauhallista, mitä edesauttoi solan ali kulkeva tunneli, joka imee tehokkaasti rekat ja muuten vaan kiireiset ihmiset. Nautin mutkista ja aivan liian nopeasti huomasin olevani solan päällä. Huipulla on perus kahviloiden lisäksi luostari, jossa ainakin talvella saa olla melko rauhassa. Tie on nimittäin suljettu marras-toukokuun välisen ajan. En tiedä miten ruokahuolto silloin hoidetaan, mutta kenties alueella liikkuu iloisesti hiihteleviä nunnia kauppakassit heiluen.
Tie solan päältä Italian puolelle oli remontissa, mutta liikenteen vähyyden vuoksi ei ruuhkia ollut. Olin ajatellut käydä Aostassa kahvilla, mutta Sveitsin puolen viileä ilma oli muisto vain joten päätin paeta hellettä paratiisin suuntaan. Paratiisiin johtava tie kulkee alun neulansilmien jälkeen mutkitellen jokilaaksossa, jossa ajellessa huomaa nopeasti mistä nimi on peräisin. Tien molemmin puolin kohoaa vuoria paikoin yli 4000 metriin, ja edellispäivän sateiden vuoksi näkyi vesiputouksia siellä sun täällä. Alhaalla laaksossa kukat kukkivat ja räikeä vihreys korostui lumihuippuisten vuorten rinnalla. Tie päättyi Pont nimiseen paikkaan, jossa oli ravintola, kauppa ja leirintäalue. Retkeilijöitä oli paikalla runsaasti, kuten myös pyöräilijöitä, Italiassa kun ollaan.
Istuskelin penkillä eväsleipiä syöden, ja yritin kysellä italialaisilta pyöräilijöiltä mikä huipuista on Gran Paradiso. Kielimuuri oli jälleen melko korkea, mutta luulen nyt tietäväni vastauksen. Koska päivää oli vielä jäljellä, päätin käydä lenkin Courmayeurin hiihtokeskuksessa, jossa olin käynyt vuosia sitten talvella. Paikka oli kuten suurin osa hiihtokeskuksista, enimmäkseen kiinni, joten suuntasin kohti Sveitsiä. Illansuussa kurvailin kämpille myhäillen tyytyväisenä. Ei sitä joka päivä pääse paratiisissa vierailemaan.
Jatkuu....
Jälleen lisää kuvia täällä
Kartoista puheen ollen, jos joskus Sveitsin suunnalle eksyy, kannattaa etsiä käsiinsä alppialueen 1:25000 topokarttoja. Ne ovat maaston ryppyisyydestä johtuen suoranaista taidetta, jota ainakin tällainen lievän karttafetissin omaava henkilö jaksaa tuijotella tuntikausia. Ihan vaikka ei olisi mihinkään sen kummemmin matkalla. Myös alueella mopoiluun kannattaa hankkia suhteellisen tarkka kartta. Esim. 1:200 000 kartoissa alkaa jo hahmottua paremmin kaikki pikkutiet, joilta usein löytyy kaikkein maukkaimmat mutkapätkät, ja vähän liikennettä. Garminin City Navigator tuntui ainakin Sveitsissä tuntevan jopa yllättävän pienet urat, kun taas joissakin paikoissa siitä ei juurikaan apua ollut. Vaan eipä mennä asioiden edelle.
Sade jatkui koko päivän, mutta kun jossain vaiheessa kävelin turistitoimistolle katselemaan sääennusteita, huomasin ilokseni seuraavalle päivälle luvattavan aurinkoista säätä. Ja kun nyt joku kuitenkin ihmettelee, niin joo, oli mulla sadeasukin mukana. Ja ihan Lidlistä ostettu vielä, mutta maisemien ihailu ja serpentiiniteiden ajelu nollanäkyvyydellä ei vaan ole mun juttu. Ja tähän hymiö.
Aamu valkeni aurinkoisena kuten paikallinen mettemannonen oli ennustanut. Käynnistin mopon ja suuntasin kohti Gd St Bernardin solaa ja Italiaa. Ilma oli hieman viileämpi kuin aikaisempina päivinä, mikä oli mukava asia hiessä rypemisen jälkeen. Liikenne solan yli johtavalla tiellä oli rauhallista, mitä edesauttoi solan ali kulkeva tunneli, joka imee tehokkaasti rekat ja muuten vaan kiireiset ihmiset. Nautin mutkista ja aivan liian nopeasti huomasin olevani solan päällä. Huipulla on perus kahviloiden lisäksi luostari, jossa ainakin talvella saa olla melko rauhassa. Tie on nimittäin suljettu marras-toukokuun välisen ajan. En tiedä miten ruokahuolto silloin hoidetaan, mutta kenties alueella liikkuu iloisesti hiihteleviä nunnia kauppakassit heiluen.
Tie solan päältä Italian puolelle oli remontissa, mutta liikenteen vähyyden vuoksi ei ruuhkia ollut. Olin ajatellut käydä Aostassa kahvilla, mutta Sveitsin puolen viileä ilma oli muisto vain joten päätin paeta hellettä paratiisin suuntaan. Paratiisiin johtava tie kulkee alun neulansilmien jälkeen mutkitellen jokilaaksossa, jossa ajellessa huomaa nopeasti mistä nimi on peräisin. Tien molemmin puolin kohoaa vuoria paikoin yli 4000 metriin, ja edellispäivän sateiden vuoksi näkyi vesiputouksia siellä sun täällä. Alhaalla laaksossa kukat kukkivat ja räikeä vihreys korostui lumihuippuisten vuorten rinnalla. Tie päättyi Pont nimiseen paikkaan, jossa oli ravintola, kauppa ja leirintäalue. Retkeilijöitä oli paikalla runsaasti, kuten myös pyöräilijöitä, Italiassa kun ollaan.
Istuskelin penkillä eväsleipiä syöden, ja yritin kysellä italialaisilta pyöräilijöiltä mikä huipuista on Gran Paradiso. Kielimuuri oli jälleen melko korkea, mutta luulen nyt tietäväni vastauksen. Koska päivää oli vielä jäljellä, päätin käydä lenkin Courmayeurin hiihtokeskuksessa, jossa olin käynyt vuosia sitten talvella. Paikka oli kuten suurin osa hiihtokeskuksista, enimmäkseen kiinni, joten suuntasin kohti Sveitsiä. Illansuussa kurvailin kämpille myhäillen tyytyväisenä. Ei sitä joka päivä pääse paratiisissa vierailemaan.
Jatkuu....
Jälleen lisää kuvia täällä
Olin pikkupoikana kova rakentelemaan patoja vesisateella. Kai siinä viehätti se, että pystyi hetkeksi pysäyttämään pienen puron virtauksen, ja keräämään paljon vettä samaan paikkaan. Todellinen syy oli varmaankin mahdollisuus hajottaa se pato saappaankärjellä, ja katsella kuinka mahtava tulva pyyhkäisee kaiken alleen.
Sveitsissä on helppo tutustua siihen, mitä tapahtuu kun lapsuuden patoleikkejä ei lopeta ajoissa. Grande Dixcencen pato sijaitsee Verbieristä linnuntietä vain reilun kymmenen kilometrin päässä, mutta tietä pitkin sinne on lyhyimmilläänkin noin 50 km ajomatka. Päätin ajella sinne alkumatkan suoraan kylästä ylöspäin nousevaa hiekkatietä, joka Croix de Coeur-solan jälkeen laskeutuu alas La Tsoumasiin. Sieltä pääsisi vuoren rinteellä olevien kylien kautta suoraan padolle johtavalle tielle. Näin ei tarvitsisi ajaa metriäkään Sionin laaksossa olevaa moottoritietä.
Soraserpentiiniä oli mukava kurvailla, ja solan lähellä pysähdyin hetkeksi katselemaan varjoliitäjien nousuja ruohikkoiselta rinteeltä. Aina välillä joku onnistui tyrimään lähdössä ja päätyi muutaman metrin laahautumisen jälkeen keräilemään varusteitaan ennen uutta yritystä.
Iserablesin kylässä juutuin hetkeksi ruuhkaan, kun joku oli ilmeisesti jättänyt karja-aitauksen portin auki ja elikoita juoksenteli pitkin katuja.
Padolle johtava tie mutkittelee ensin jokilaaksossa, ja padon voi nähdä jo muutamaa kilometriä ennen perille saapumista. Viimeiset pari kilometriä noustaan metsän suojassa erittäin tiukkoja neulansilmiä, ja kun lopun pienen tunnelin jälkeen tupsahtaa parkkipaikalle noin sadan metrin päähän padon juuresta, alkavat todelliset mittasuhteet hahmottua. On se melkoinen. Paikalle on rakennettu myös järkyttävän suuri ja ruma hotelli. En tiedä onko rakennus aikanaan tehty rakentajien asumista varten ja muuttunut myöhemmin hotelliksi, mutta yhtä kaikki sieltä sai kahvia ja se riitti minulle. Pato itsessään on 285m korkea, 700m pitkä ja sen paksuus juuressa on 200m. Vettä patojärveen mahtuu 400 miljoonaa kuutiometriä.
Siinä kahvilla istuskellessa ei voinut olla miettimättä padon alapuolisessa laaksossa olevia kyliä. Tai lähinnä sitä, että pyöriikö se miten usein mielessä tuo seinän takana oleva vesimäärä. Tottahan insinööri on sen laskenut, että kestää, mutta eikö ikinä yön hiljaisina tunteina käy mielessä että mitäpä jos.... tai mikä rasahdus se oli? Ja miten on aikoinaan esitetty asukkaille rakennussuunnitelma. Valetaan tuonne yläjuoksulle vähän betonia, niin saatte sitten sähköä.
Ehdottomasti kyllä vierailemisen arvoinen paikka jos lähistöllä liikkuu. Tarina kertoo, että se olisi juuri tämä pato minkä päältä ystävämme James Bond hyppäsi vain jalkoihin kiinnitetty kuminauha turvanaan. Padon harjalla on myös mahdollisuus vierailla, joko kävelemällä polkua pitkin, tai sitten vaijerihissillä joka taisi maksaa 9 frangia.
Paluumatkalla poikkesin vielä Siviezin kylässä lounaan toivossa, mutta olin myöhässä, joten ajelin Martignyyn hoitamaan ruokailun. Sen verran olin vaikuttunut patokäynnistä, että päätin jatkaa seuraavana päivänä samoilla linjoilla.
Jatkuu....
Ja taas muutama kuva lisätty tänne
Sveitsissä on helppo tutustua siihen, mitä tapahtuu kun lapsuuden patoleikkejä ei lopeta ajoissa. Grande Dixcencen pato sijaitsee Verbieristä linnuntietä vain reilun kymmenen kilometrin päässä, mutta tietä pitkin sinne on lyhyimmilläänkin noin 50 km ajomatka. Päätin ajella sinne alkumatkan suoraan kylästä ylöspäin nousevaa hiekkatietä, joka Croix de Coeur-solan jälkeen laskeutuu alas La Tsoumasiin. Sieltä pääsisi vuoren rinteellä olevien kylien kautta suoraan padolle johtavalle tielle. Näin ei tarvitsisi ajaa metriäkään Sionin laaksossa olevaa moottoritietä.
Soraserpentiiniä oli mukava kurvailla, ja solan lähellä pysähdyin hetkeksi katselemaan varjoliitäjien nousuja ruohikkoiselta rinteeltä. Aina välillä joku onnistui tyrimään lähdössä ja päätyi muutaman metrin laahautumisen jälkeen keräilemään varusteitaan ennen uutta yritystä.
Iserablesin kylässä juutuin hetkeksi ruuhkaan, kun joku oli ilmeisesti jättänyt karja-aitauksen portin auki ja elikoita juoksenteli pitkin katuja.
Padolle johtava tie mutkittelee ensin jokilaaksossa, ja padon voi nähdä jo muutamaa kilometriä ennen perille saapumista. Viimeiset pari kilometriä noustaan metsän suojassa erittäin tiukkoja neulansilmiä, ja kun lopun pienen tunnelin jälkeen tupsahtaa parkkipaikalle noin sadan metrin päähän padon juuresta, alkavat todelliset mittasuhteet hahmottua. On se melkoinen. Paikalle on rakennettu myös järkyttävän suuri ja ruma hotelli. En tiedä onko rakennus aikanaan tehty rakentajien asumista varten ja muuttunut myöhemmin hotelliksi, mutta yhtä kaikki sieltä sai kahvia ja se riitti minulle. Pato itsessään on 285m korkea, 700m pitkä ja sen paksuus juuressa on 200m. Vettä patojärveen mahtuu 400 miljoonaa kuutiometriä.
Siinä kahvilla istuskellessa ei voinut olla miettimättä padon alapuolisessa laaksossa olevia kyliä. Tai lähinnä sitä, että pyöriikö se miten usein mielessä tuo seinän takana oleva vesimäärä. Tottahan insinööri on sen laskenut, että kestää, mutta eikö ikinä yön hiljaisina tunteina käy mielessä että mitäpä jos.... tai mikä rasahdus se oli? Ja miten on aikoinaan esitetty asukkaille rakennussuunnitelma. Valetaan tuonne yläjuoksulle vähän betonia, niin saatte sitten sähköä.
Ehdottomasti kyllä vierailemisen arvoinen paikka jos lähistöllä liikkuu. Tarina kertoo, että se olisi juuri tämä pato minkä päältä ystävämme James Bond hyppäsi vain jalkoihin kiinnitetty kuminauha turvanaan. Padon harjalla on myös mahdollisuus vierailla, joko kävelemällä polkua pitkin, tai sitten vaijerihissillä joka taisi maksaa 9 frangia.
Paluumatkalla poikkesin vielä Siviezin kylässä lounaan toivossa, mutta olin myöhässä, joten ajelin Martignyyn hoitamaan ruokailun. Sen verran olin vaikuttunut patokäynnistä, että päätin jatkaa seuraavana päivänä samoilla linjoilla.
Jatkuu....
Ja taas muutama kuva lisätty tänne
Seuraavana päivänä jatkoin siis patobongausta, ja se oli myös ainoa päivä kun kamera ei ollut mukana. Kun ajaa Verbierin kylästä alas laakson pohjalle, ja kääntyy vasemmalle, on vaikea välttää näkemästä patoa. Laakson perukoilla on nimittäin Mauvoisin niminen kylä, jota vartioi pato. Olin vuosia, ja noin kymmenen kiloa, aikaisemmin ajellut padolle Verbieristä polkupyörällä. Muistelin aikaa kuluneen noin kuusi tuntia. Tuntuikin lähes huijaukselta päästellä padon juureen noin puolessa tunnissa moottorin avustamana. Matkalla on pari aika jännää tunnelia. Jänniä lähinnä siksi, että valaistus niissä on melko huono, ainakin aurinkolasit päässä. Lisäksi tunnelit ovat kapeita, ja niiden katosta ropisee vettä sieltä täältä. Perillä jätin mopon kiltisti parkkipaikalle ja köpöttelin parikymmentä minuuttia padon harjalle, ihmettelemään hassun väristä vettä.
Paluumatkalla tunnelien jälkeen käännyin ylös Cabane du Brunetille johtavalle tielle. Vuoristomaja on talvella vaeltajien ahkerassa käytössä, ja silloin ajoneuvon joutuu yleensä jättämään lähelle päätien risteystä, ja mönkimään loppumatkan lumessa. Nyt oli kuitenkin kesä, ja majalle pääsi helposti ajamaan perille asti. Noin 8 km herkullista soraserpentiiniä, joka loppuosiltaan oli erittäin ilmavaa. Tällä tarkoitan sitä, että alaspäin ajellessa oli kieli aivan keskellä suuta etenkin kun oli yksin liikkeellä. Ei sillä että siinä kaveristakaan paljon apua olisi, jos putoaa mopon kanssa x-kymmentä metriä alaspäin.
Tässä vaiheessa päätin ajella vielä Martignyyn tankille ja käväisin samalla reissulla myös Chamonixiin johtavan Col du Forclazin päällä. Solan päällä limpparia juodessa järjestivät saksalaiset itselleen ohjelmaa kaatamalla parkkipaikalla jonkun poloisen tuliterän BMW-matkapyörän. Sitä ihmetellessä huomasin Kotarin ison adventuren lipuvan kahden hengen kuormalla ohi. Sen verran piti katsella perään, että huomasin suomen rekkarin, jonka johdosta yritin heilutella perään. Eivät huomanneet, ja jatkoivat Sveitsin suuntaan. Kotimatkalla päätin viettää vielä yhden päivän Verbierissä, ja lähteä sitten jonnekin.
Lähiseutumatkailu jatkui seuraavana päivänä kun aamusta köröttelin Ferretin laaksoon johtavalle tielle, joka irtautuu Italiaan johtavalta väylältä Orsieresin kylän kohdalla. Ei ollut huikeeta mutkapätkää tuo tie, mutta maisemointi oli jälleen kerran hoidettu kiitettävästi. Matkalle osunut Prayon- niminen kylä hymyilytti. Onko se niin, että jos jatkaa rukoilua, niin pääsee sinne asumaan vai mitä? Ferretin kylä jälkeen on pieni parkkialue, jonka kohdalla kestopäällyste vaihtuu houkuttelevan näköiseksi, kohti vuoria jatkuvaksi soratieksi. Samalla kohdalla on myös ajoneuvolla ajo kielletty merkki, jotka yleensä ovat melko viitteellisiä. Tällä kertaa tiellä näkyi sen verran kävelijöitä, etten viitsinyt lähteä katsomaan miten pitkälle tie jatkuu.
Paluumatkalla päätin poiketa Champex Lacin kylässä, jonne lähtee tie samaisesta Orsieresista. Muutaman mutkan jälkeen saavutaan kylään, joka nimensä mukaisesti sijaitsee järven rannalla. Suomalaisen mittapuun mukaan ehkä lampi, mutta sveitsiläisittäin voidaan puhua järvestä. Järveen on kuulemma jopa istutettu kaloja, joita voi pientä korvausta vastaan käydä nostelemassa lystikkäisiin pikku veneisiin. Yhtä kaikki, maisemat ovat hienot, ja paikka on mukava pieni vaihtoehtohiihtokeskus myös talvella, jos Verbierin massat alkavat ahdistaa.
Champexista pääsee pois myös Martignyn suuntaan johtavaa tietä, joten suuntasin kylän läpi eteenpäin. Vaikka olin vuosia aiemmin ajanut kyseistä tietä autolla, en muistanut sen olevan aivan NIIN syheröinen. Koko matkan alaspäin mietin miten mukava olisi kaasutella tietä ylöspäin, ja noin kilometri ennen laakson pohjalle saapumista annoin periksi. U-käännös ja parasta mahdollista vauhtia ylös takaisin Champexiin. Hymy korvissa ajelin jälleen kylän läpi, tällä kertaa toiseen suuntaan, ja seurasin jälkiäni takaisin kotiin.
Seuraavana päivänä pitäisi siis jättää Verbier taakse, ja jatkaa matkaa. Nyt pitäisi enää päättää mihin...
Jatkuu...
Ja niitä kuvia
Paluumatkalla tunnelien jälkeen käännyin ylös Cabane du Brunetille johtavalle tielle. Vuoristomaja on talvella vaeltajien ahkerassa käytössä, ja silloin ajoneuvon joutuu yleensä jättämään lähelle päätien risteystä, ja mönkimään loppumatkan lumessa. Nyt oli kuitenkin kesä, ja majalle pääsi helposti ajamaan perille asti. Noin 8 km herkullista soraserpentiiniä, joka loppuosiltaan oli erittäin ilmavaa. Tällä tarkoitan sitä, että alaspäin ajellessa oli kieli aivan keskellä suuta etenkin kun oli yksin liikkeellä. Ei sillä että siinä kaveristakaan paljon apua olisi, jos putoaa mopon kanssa x-kymmentä metriä alaspäin.
Tässä vaiheessa päätin ajella vielä Martignyyn tankille ja käväisin samalla reissulla myös Chamonixiin johtavan Col du Forclazin päällä. Solan päällä limpparia juodessa järjestivät saksalaiset itselleen ohjelmaa kaatamalla parkkipaikalla jonkun poloisen tuliterän BMW-matkapyörän. Sitä ihmetellessä huomasin Kotarin ison adventuren lipuvan kahden hengen kuormalla ohi. Sen verran piti katsella perään, että huomasin suomen rekkarin, jonka johdosta yritin heilutella perään. Eivät huomanneet, ja jatkoivat Sveitsin suuntaan. Kotimatkalla päätin viettää vielä yhden päivän Verbierissä, ja lähteä sitten jonnekin.
Lähiseutumatkailu jatkui seuraavana päivänä kun aamusta köröttelin Ferretin laaksoon johtavalle tielle, joka irtautuu Italiaan johtavalta väylältä Orsieresin kylän kohdalla. Ei ollut huikeeta mutkapätkää tuo tie, mutta maisemointi oli jälleen kerran hoidettu kiitettävästi. Matkalle osunut Prayon- niminen kylä hymyilytti. Onko se niin, että jos jatkaa rukoilua, niin pääsee sinne asumaan vai mitä? Ferretin kylä jälkeen on pieni parkkialue, jonka kohdalla kestopäällyste vaihtuu houkuttelevan näköiseksi, kohti vuoria jatkuvaksi soratieksi. Samalla kohdalla on myös ajoneuvolla ajo kielletty merkki, jotka yleensä ovat melko viitteellisiä. Tällä kertaa tiellä näkyi sen verran kävelijöitä, etten viitsinyt lähteä katsomaan miten pitkälle tie jatkuu.
Paluumatkalla päätin poiketa Champex Lacin kylässä, jonne lähtee tie samaisesta Orsieresista. Muutaman mutkan jälkeen saavutaan kylään, joka nimensä mukaisesti sijaitsee järven rannalla. Suomalaisen mittapuun mukaan ehkä lampi, mutta sveitsiläisittäin voidaan puhua järvestä. Järveen on kuulemma jopa istutettu kaloja, joita voi pientä korvausta vastaan käydä nostelemassa lystikkäisiin pikku veneisiin. Yhtä kaikki, maisemat ovat hienot, ja paikka on mukava pieni vaihtoehtohiihtokeskus myös talvella, jos Verbierin massat alkavat ahdistaa.
Champexista pääsee pois myös Martignyn suuntaan johtavaa tietä, joten suuntasin kylän läpi eteenpäin. Vaikka olin vuosia aiemmin ajanut kyseistä tietä autolla, en muistanut sen olevan aivan NIIN syheröinen. Koko matkan alaspäin mietin miten mukava olisi kaasutella tietä ylöspäin, ja noin kilometri ennen laakson pohjalle saapumista annoin periksi. U-käännös ja parasta mahdollista vauhtia ylös takaisin Champexiin. Hymy korvissa ajelin jälleen kylän läpi, tällä kertaa toiseen suuntaan, ja seurasin jälkiäni takaisin kotiin.
Seuraavana päivänä pitäisi siis jättää Verbier taakse, ja jatkaa matkaa. Nyt pitäisi enää päättää mihin...
Jatkuu...
Ja niitä kuvia
Ilta kuluikin karttaa tutkien. Niin monta kiinnostavaa paikkaa joissa käydä, mutta enää viikon verran myönnettyä lomaa jäljellä. Sisko oli pyytänyt poikkeamaan Waterloossa paluumatkalla, mutta jotenkin tuntui siltä, että matkaa tulisi jatkaa itään. Itävalta sijaitsi näppärästi idän suunnassa, joten siihen suuntaan sitten varmaan.
Aamulla laukut kiinni pyörään ja herättämään ja kiittämään isäntiä vieraanvaraisuudesta. Sovittiin näkevämme ensi kerralla. Päätin ajella ensin tietä E62 Brigiin, ja siitä tietä 19 kohti Churia. Ainakin kartan mukaan matkalle pitäisi osua jotain nähtävää. Brigiin saakka tie oli suhteellisen tylsää, mutta päästyäni tielle 19, alkoi hiljalleen tapahtua. Tie kulkee Rhone- joen laaksossa kunnes Oberwaldin paikkeilla alkaa sananmukaisesti nousta tie pystyyn. Kun aletaan nousta kohti Furka-solaa on tien varressa mopon muotoinen kyltti tervehtimässä kulkijaa. Siinä kerrottiin tieosuudella vuonna 2006 kuolleiden motoristien määräksi 69 kpl. Siis hetkinen? Tie on auki kesä- lokakuun välisen ajan, eli 5 kk vuodessa. Eli noin 150 päivää vuodessa. Äkkiä laskien siis noin joka toinen päivä keskimäärin pääsee joku yläkerran pärinäjannuihin. Päästyäni laskelmissa näin pitkälle huomasin vauhdin hieman hiljentyneen. Enhän voinut mitenkään tietää oliko tänään se joka toinen päivä, eikä osallistuminen kyltin tämän vuoden lukuihin kiinnostanut. Mielessä kävi myös, että millaistakohan on olla töissä esim. alueesta vastaavana ambulanssikuskina. Tuleeko ikinä yhtään turhautunut deja-vu- olo kun puhelin pärähtää.
Tie solan huipulle on kyllä hieno. Gletschin "kylän" kohdalla tie haarautuu Furka- solaan ja Grimsel- solaan johtaviksi teiksi. Furka oli enemmän oikeassa suunnassa joten aloin nousta sitä. Muutaman mutkan jälkeen oli tiessä levennys, ja päätin jättää mopon huilimaan ja mennä tien reunalle ihmettelemään maisemia. Paikka oli hieno. Alhaalla virtaa Rhone-joki, ja sen yläpuolella Rhone-jäätikön kieli kurkisti vuoren rinteelle, muuttuen sitten vesiputoukseksi. Tulosuunnassa näkyi nyt selvemmin vastapäisen Grimsel-solan päälle johtava tie.
Siinä maisemia ihmetellessäni ilmestyi viereeni arviolta noin 70-vuotias arvokkaasti harmaantunut herrasmies. Hän piteli kädessään mustavalkoista valokuvaa, ja katseli vuoroin valokuvaa ja vuoroin edessä avautuvaa maisemaa nyökkäillen tyytyväisenä. Olin jo aikeissa kysyä, mutta hän ehti ensin. Herra esitteli itsensä ja kertoi olevansa Hollannista. Puhui ikävä kyllä ainoastaan saksaa, joten ihan kaikkea en ymmärtänyt. Selvisi kuitenkin, että kuvassa oli herra itse skootterinsa kanssa. Kuva oli otettu vuonna 1969 juuri samalla paikalla missä nyt olimme. Kuvassa näkyi iloisesti hymyilevä herra ylpeänä skootteriinsa nojaten, ja taustalla jäätikön kieli ulottui huomattavasti alemmas kuin nyt. Ehkä siinä ilmaston lämpenemisessä on jotain perää. Tie oli siihen aikaan vielä hiekkatie, joten skootterin kanssa on varmaankin saanut olla tarkkana. Herra oli nyt automatkalla vaimonsa kanssa, ja hän oli halunnut tulla ottamaan uuden kuvan samasta paikasta. Mukava tapaaminen.
Päästyäni solan yli alkoi mutkittelu kohti Andermattia, josta matka jatkui kohti Churia. Churiin johtavalla tiellä yksinäistä mopoilijaa ilahduttivat kaikissa pikku kylissä teiden varsille kerääntyneet ihmiset, jotka heiluttelivat iloisesti. Hetken aikaa meni miettiessä, että onpa ystävällistä väkeä täällä, kunnes todellinen syy selvisi. Jossakin kohtaa poliisi liputti mopomiehen tien sivuun ja ilmoitti, että matkaan tulee noin parinkymmenen minuutin tauko. Sveitsin ympäriajon kilpailijat olivat lähestymässä vastakkaisesta suunnasta. Pian alkoikin huoltoautojen ja mopopoliisien loputon virta. Ei ole ikinä tullut ajatelleeksi miten helvetillinen järjestäminen on tuollaisessa isossa polkupyöräkilpailussa.
Nyt pääsin seuraamaan tilannetta aitiopaikalta tien varresta. Tyyni ilma ja +36 asteen lämpötila takasivat mustan ajoasun kanssa tarkenemisen. Yhtäkkiä satakunta pyöräilijää porhalsi älytöntä vauhtia ylämäkeen, ja samassa tilanne oli ohi.
Churin jälkeen ajelin Liechstensteinin läpi Itävallan puolelle. Päivä oli jo pitkällä ja päätin jäädä viimeistään Innsbruckiin yöksi. Sinne johtavalla tiellä tulee lukuisten muiden tunneleiden lisäksi vastaan uusi, hieno, pitkä ja maksullinen tunneli. Päätin jättää sen väliin ja ajella sen sijaan St Antonin hiihtokeskuskylän kautta. Kymmenen kilometriä ennen St Antonia alkoi edessä näkyä erittäin mustia pilviä ja salamoita. Oli aika vetää sadeasu päälle. Samassa alkoi vettä tulla, miten sen nyt sanoisi, rajusti. Ajelin kohti Antonia, ja kun vesisade muuttui herneen kokoisiksi rakeiksi päätin jäädä yöksi seuraavaan vastaan tulevaan majataloon. Sellainen löytyi, ja moponkin sai jättää osittain suojaan jonkinlaiselle huoltokujalle.
Illallisen ja oluen jälkeen viihdytin itseäni katselemalla sadetta ja salamointia ikkunasta.
Jatkuu....
lisätty kuvia
Aamulla laukut kiinni pyörään ja herättämään ja kiittämään isäntiä vieraanvaraisuudesta. Sovittiin näkevämme ensi kerralla. Päätin ajella ensin tietä E62 Brigiin, ja siitä tietä 19 kohti Churia. Ainakin kartan mukaan matkalle pitäisi osua jotain nähtävää. Brigiin saakka tie oli suhteellisen tylsää, mutta päästyäni tielle 19, alkoi hiljalleen tapahtua. Tie kulkee Rhone- joen laaksossa kunnes Oberwaldin paikkeilla alkaa sananmukaisesti nousta tie pystyyn. Kun aletaan nousta kohti Furka-solaa on tien varressa mopon muotoinen kyltti tervehtimässä kulkijaa. Siinä kerrottiin tieosuudella vuonna 2006 kuolleiden motoristien määräksi 69 kpl. Siis hetkinen? Tie on auki kesä- lokakuun välisen ajan, eli 5 kk vuodessa. Eli noin 150 päivää vuodessa. Äkkiä laskien siis noin joka toinen päivä keskimäärin pääsee joku yläkerran pärinäjannuihin. Päästyäni laskelmissa näin pitkälle huomasin vauhdin hieman hiljentyneen. Enhän voinut mitenkään tietää oliko tänään se joka toinen päivä, eikä osallistuminen kyltin tämän vuoden lukuihin kiinnostanut. Mielessä kävi myös, että millaistakohan on olla töissä esim. alueesta vastaavana ambulanssikuskina. Tuleeko ikinä yhtään turhautunut deja-vu- olo kun puhelin pärähtää.
Tie solan huipulle on kyllä hieno. Gletschin "kylän" kohdalla tie haarautuu Furka- solaan ja Grimsel- solaan johtaviksi teiksi. Furka oli enemmän oikeassa suunnassa joten aloin nousta sitä. Muutaman mutkan jälkeen oli tiessä levennys, ja päätin jättää mopon huilimaan ja mennä tien reunalle ihmettelemään maisemia. Paikka oli hieno. Alhaalla virtaa Rhone-joki, ja sen yläpuolella Rhone-jäätikön kieli kurkisti vuoren rinteelle, muuttuen sitten vesiputoukseksi. Tulosuunnassa näkyi nyt selvemmin vastapäisen Grimsel-solan päälle johtava tie.
Siinä maisemia ihmetellessäni ilmestyi viereeni arviolta noin 70-vuotias arvokkaasti harmaantunut herrasmies. Hän piteli kädessään mustavalkoista valokuvaa, ja katseli vuoroin valokuvaa ja vuoroin edessä avautuvaa maisemaa nyökkäillen tyytyväisenä. Olin jo aikeissa kysyä, mutta hän ehti ensin. Herra esitteli itsensä ja kertoi olevansa Hollannista. Puhui ikävä kyllä ainoastaan saksaa, joten ihan kaikkea en ymmärtänyt. Selvisi kuitenkin, että kuvassa oli herra itse skootterinsa kanssa. Kuva oli otettu vuonna 1969 juuri samalla paikalla missä nyt olimme. Kuvassa näkyi iloisesti hymyilevä herra ylpeänä skootteriinsa nojaten, ja taustalla jäätikön kieli ulottui huomattavasti alemmas kuin nyt. Ehkä siinä ilmaston lämpenemisessä on jotain perää. Tie oli siihen aikaan vielä hiekkatie, joten skootterin kanssa on varmaankin saanut olla tarkkana. Herra oli nyt automatkalla vaimonsa kanssa, ja hän oli halunnut tulla ottamaan uuden kuvan samasta paikasta. Mukava tapaaminen.
Päästyäni solan yli alkoi mutkittelu kohti Andermattia, josta matka jatkui kohti Churia. Churiin johtavalla tiellä yksinäistä mopoilijaa ilahduttivat kaikissa pikku kylissä teiden varsille kerääntyneet ihmiset, jotka heiluttelivat iloisesti. Hetken aikaa meni miettiessä, että onpa ystävällistä väkeä täällä, kunnes todellinen syy selvisi. Jossakin kohtaa poliisi liputti mopomiehen tien sivuun ja ilmoitti, että matkaan tulee noin parinkymmenen minuutin tauko. Sveitsin ympäriajon kilpailijat olivat lähestymässä vastakkaisesta suunnasta. Pian alkoikin huoltoautojen ja mopopoliisien loputon virta. Ei ole ikinä tullut ajatelleeksi miten helvetillinen järjestäminen on tuollaisessa isossa polkupyöräkilpailussa.
Nyt pääsin seuraamaan tilannetta aitiopaikalta tien varresta. Tyyni ilma ja +36 asteen lämpötila takasivat mustan ajoasun kanssa tarkenemisen. Yhtäkkiä satakunta pyöräilijää porhalsi älytöntä vauhtia ylämäkeen, ja samassa tilanne oli ohi.
Churin jälkeen ajelin Liechstensteinin läpi Itävallan puolelle. Päivä oli jo pitkällä ja päätin jäädä viimeistään Innsbruckiin yöksi. Sinne johtavalla tiellä tulee lukuisten muiden tunneleiden lisäksi vastaan uusi, hieno, pitkä ja maksullinen tunneli. Päätin jättää sen väliin ja ajella sen sijaan St Antonin hiihtokeskuskylän kautta. Kymmenen kilometriä ennen St Antonia alkoi edessä näkyä erittäin mustia pilviä ja salamoita. Oli aika vetää sadeasu päälle. Samassa alkoi vettä tulla, miten sen nyt sanoisi, rajusti. Ajelin kohti Antonia, ja kun vesisade muuttui herneen kokoisiksi rakeiksi päätin jäädä yöksi seuraavaan vastaan tulevaan majataloon. Sellainen löytyi, ja moponkin sai jättää osittain suojaan jonkinlaiselle huoltokujalle.
Illallisen ja oluen jälkeen viihdytin itseäni katselemalla sadetta ja salamointia ikkunasta.
Jatkuu....
lisätty kuvia
Aamu valkeni sateisena ja harmaana. Kyselin aamupalatädiltä onko hän kuullut sääennustetta, mutta ei kuulemma ollut. Päätin kahvia juodessa ajella Wienin suuntaan, ja jos pääsisin perille asti, saattaisin jäädä kaupunkiin yöksi. Aamiaisen jälkeen pakkasin kamat, ja juuri kun olin valmiina käynnistämään mopon, ryntäsi aamupalatäti ulos sateeseen. Hymyillen hän ilmoitti kuulleensa radiosta säätiedotuksen, ja sadetta olisi luvassa koko päiväksi. Juuri tällainen pieni ekstra asiakaspalvelussa erottaa hyvän ja loistavan paikan. Kiitin tiedosta ja lähdin liikkeelle.
Innsbruckin paikkeilla näin matkan toisen Suomalaisen mopon, kun se pyyhkäisi ohitseni. Pian tämän jälkeen sade taukosi, ja edessä näytti olevan kirkasta auringonpaistetta. Ajelin vähän matkaa kunnes pysähdyin levähdyspaikalle ottamaan nyt hiostavaksi muuttuneen sadeasun pois. Jatkoin matkaa katsellen synkkiä pilviä taustapeileistä.
Tästä alkoi koko päivän kestävä takaa-ajo. Ajellessani moottoritietä, jäivät synkät pilvet hieman jälkeen, mutta joka kerta kun pysähdyin, saivat pilvet minut kiinni ja tuuli alkoi yltyä. Säärintaman vauhdittamana matka joutui, ja jossain vaiheessa huomasin ehtiväni Wieniin mukavasti alkuillasta. Vähän ennen Wieniä luulin herra Garminin seonneen, kunnes muistin, ettei mukana olevalle muistikortille mahtunut koko Euroopan aineisto. Tämä osio puuttui kun ei sinne kuitenkaan tulisi ajeltua. Onneksi kaupungeissa hotelleja riittää, joten löytäisin varmasti yösijan helposti. Toden totta, kun olin päässyt kaupungin laitamille nauttimaan ruuhkasta, huomasin hotel-info- kyltin ja kurvasin vanhan parakin pihalle.
Parakissa vanha herrasmies tervehti iloisesti. Kävi ilmi ettei herra puhunut englantia, joten oli jälleen tultava toimeen saksan kielellä. Selitin, että mies ja mopo pitäisi saada johonkin yöksi. Pitkän vastauksen seasta ymmärsin yksittäisiä sanoja: ongelma, festivaali, hotelli, täynnä. Ei näyttänyt lupaavalta. Herra puhui jotain pensionaatista, ja siirtyi puhelimeen. Puhelun jälkeen hän ilmoitti hymyillen, että yksi huone olisi jossain tarjolla. Hän puhui myös suihkusta ja wc:stä, ja päättelin niiden olevan käytävällä. Hintakin oli sopiva, ja mikäli ymmärsin oikein oli mopollekin joku paikka tiedossa. Elämä hymyili jälleen. Herra piirsi ruutupaperille kartan paikan sijainnista, ja siirryin ulos mopolle.
Ulkona oli säärintama ehtinyt jo melkein kohdalle, ja tuuli yltyi aivan järkyttävän kovaksi. Tungin herran piirtämän kartan karttalaukkuun, ja lähdin liikkeelle. Matkaa olisi kuulemma viitisen kilometriä. Liikennettä oli paljon, ja matkanteko oli hidasta. Tuulenpuuskat yltyivät entisestään, ja pian alkoi tietä reunustavista puista katkeilla oksia. Ensin pieniä, ja sitten pari kolme metriä pitkiä. Oksia väistellen jatkoin matkaa ja noin kilometriä ennen pensionaattia alkoi sade. En viitsinyt enää niin lähellä kaivaa sadeasua, vaan päätin ajaa ripeästi perille. Eihän se sitten ihan ripeästi mennyt, kun olin tulkinnut kartalla olleen tien nimen väärin, joten päädyin pyörimään parikymmentä minuuttia vesi/raesateessa oksia väistellen ennen kuin löysin perille.
Olin ilmeisesti sen verran säälittävä näky vettävaluvana, että respan rouva määräsi samantien siirtämään mopon kadulta suojaan ala-aulaan.
Huoneessa kamat kuivumaan, ja suihkun kautta ulos syömään ja ihmettelemään myrskyn tuhoja. Yöllä heräsin humalaisten teinien juhlintaan jossain lähistöllä, mutta jälleen kerran korvatulpat takasivat yöunet.
Aamulla suunnittelin jatkavani matkaa Slovakiaan, siellä kun ei ole koskaan tullut käytyä. Suunnittelin jääväni sinne yöksi, ja jatkavani sitten matkaa Tsekkeihin. Myrsky oli tiessään, kun ylitin rajan Bratislavan kohdalla. Lämpötila oli jo heti aamusta noin +25 astetta. Bratislavassa juutuin tietöiden aiheuttamaan ruuhkaan, ja siinä hikoillessa tajusin yhtäkkiä, että on juhannusaatto. Tätä täytyy juhlia. Voisin vaikka jäädä jonnekin pariksi yöksi, niin ehtisi tekemään muutakin kun ajamaan mopolla ja nukkumaan. Missähän olisi mukavaa nähtävää päiväksi? No Prahassa nyt varmaan ainakin, enkä sielläkään ole koskaan käynyt. Päätös oli tehty, ja suuntasin kohti moottoritietä. Liikenne oli rauhallista, ja matka joutui. Kokemukset Slovakiasta jäivät siis parin tunnin mittaisiksi, mutta ainahan sinne voisi tulla uudestaan paremmalla ajalla.
Vähän ennen Tsekin rajaa herra Garmin pompsahti jälleen "kartalle", mutta huomasin pian ettei aineisto ole ihan yhtä tarkkaa kuin "länsi"-Euroopassa. Päätiet näkyivät kyllä, mutta suurin osa pienemmistä teistä joko puuttui kokonaan, tai sitten niistä näkyi päätien risteyksen kohdalla pienet pätkät. Ostin huoltoasemalta kartan. Noin 40 km ennen Prahaa alkoi jälleen näkyä synkkiä pilviä edessä. Eilisestä viisastuneena vedin sadeasun päälle ja matka jatkui. Kaupungin laitamilla alkoi kaatosade, ja huomasin samalla saapuneeni kaupunkiin parahiksi perjantain iltapäiväruuhkaan. Seuraavat pari tuntia eivät olleet sieltä hohdokkaimmasta päästä, mutta jossain vaiheessa arvelin olevani suhteellisen lähellä keskustaa. Herra Garmin tuntui olevan Prahan osalta hyvässä iskussa, joten päätin antaa sen hoitaa majoituspuolen. Ensimmäistä majapaikkaehdokasta kiersi korkea muuri ja suojasi lukittu portti. Portin pielessä oli ovipuhelin, johon kukaan ei vastannut. Takaisin gepsin luo tutkimaan tarjontaa. Tässä vaiheessa ruuhkassa pyörimisestä oli suurin glamour kadonnut, joten arvelin Ibis- ketjun hotellista löytyvän tilaa, vaikkakin vähän kalliimmalla. Näin kävikin, ja kohta oli mopo vartioidussa parkkihallissa ja äijä suihkunraikkaana lähdössä viettämään juhannusta.
Väsymys painoi sen verran, ettei edullinen olutkaan saanut juhlatunnelmaa nousemaan kovin korkealle, ja jo puolen yön aikaan oli juhannusjuhlija unten mailla. Seuraava päivä meni vanhaan kaupunkiin tutustuessa. Onhan se ihan hieno, mutta meitä turisteja siellä oli aivan liikaa. Mukava oli viettää yksi päivä ihan nähtävyyksiä katsellen, ja ympäriinsä kävellen, mutta illalla oli jo polte päästä takaisin tien päälle.
Katselin karttaa ja päätin ajella Saksan läpi Tanskaan, ja sieltä kohti kotia.
Aamulla pääsin yhdeksän aikaan liikkeelle kohti Dresdeniä. Hieman ennen rajaa oli suomipoika kovassa kurssissa, kun viileää säätä uhmanneet erittäin vähäpukeiset naiset vilkuttelivat iloisesti tien varrelta. Kypärä ilmeisesti peitti naamaa riittävästi, kun niin innokkaasti heiluttelivat.
Dresdenistä jatkoin kohti Berliiniä, ja jossain vaiheessa kaupunkia kiertävällä kehällä alkoi autobaanakiintiö täyttyä. Annoin herra Garminille ohjeet hakeutua kohti Nauenia moottoritietä välttäen. Matka jatkui maalaisteillä, ja jonkin aikaa ajeltuani Garmin yllätti pyytämällä ajamaan lautalle. Toden totta, saavuin jonkin Euroopan kartassa näkymättömän vesistön kohdalle, ja matka jatkui lossilla. Matkaa oli noin sata metriä ja maksu pari euroa.
Nauenista lähdin ajelemaan tietä numero 5 kohti Hampuria. Sillä korostui Saksan maalaisteille ominainen , ainakin minua ärsyttävä piirre. Pieniä kyliä tulee vastaan keskimäärin 2-5 km:n välein, jolloin nopeusrajoitus putoaa viiteenkymppiin. Kylien välissä taas kiihdytellään vauhtia, kunnes taas parin kilometrin jälkeen körötellään kylän läpi. Tiet ovat ihan hyviä, ja kylät hienoja, mutta jatkuva vauhdin aaltoilu käy pidemmän päälle tylsäksi.
Iltapäivä alkoi olla pitkällä, ja aloin miettiä yösijan etsimistä. Bongasin kartalta Schwerin- nimisen kaupungin, joka näytti olevan järven rannalla.
Sinne siis. Kaupunkiin ajaessa ei voi olla huomaamatta järven rannalla olevaa linnaa, joka erottuu hieman prameampana edukseen muista rakennuksista. Kaupunki oli rauhallisen oloinen, mikä oli mukavaa vaihtelua ruuhkaisten suurkaupunkien jälkeen. Kurvasin kohdalle sattuneen hotellin pihaan, ja otin huoneen. Illalla kävelin kaupungille syömään, ja tutkailin hotellilla karttaa. Vaikutti siltä, että seuraava yö menisi jossain päin Ruotsia.
Pääsin liikkeelle yhdeksän aikaan, ja pienet sadekuurot raikastivat ilmaa. Puttgardenista yli Tanskaan ja sujuvaa menoa Helsingöriin, jossa sade muuttui jatkuvaksi. Laskeskelin, etten ehtisi Tukholman iltalaivoihin, mutta päätin ajella niin pitkään kun siltä tuntuu. Jönköpingin paikkeilla sade taukosi ja edessä näytti olevan kirkasta taivasta silmänkantamattomiin. Tunnelma kohosi ja yhtäkkiä muistin, että Kapellskäristä taitaa lähteä laiva Naantaliin joskus puolen yön jälkeen.
Soitto avopuolisolle, joka ryhtyi selvittämään asiaa. Selvisi, että lautta lähtisi yhdeltä yöllä ja tilaa on. Lupasin yrittää ehtiä/jaksaa, ja jatkoin matkaa.
Ajellessani kymmenen aikaan Tukholman läpi oli aurinko juuri laskemassa ja tiesin ehtiväni. Ennen Norrtäljeä poliisit ohjasivat liikenteen vanhalle tielle, ja jossain usvan peittämien peltojen keskellä ajellessani huomasin trippimittarin näyttävän päivän saldoksi 1010 km. Hymyillen ajelin viimeiset kilometrit satamaan. Mopo laivaan, äijä hyttiin suihkuun, ja sitten syömään rekkamiesruokaa seisovasta pöydästä.Hytissä makoillessa muistelin kaikkea matkan aikana nähtyä ja koettua kunnes laivan tärinä tuuditti minut uneen.
Sen pituinen se.
Oli alppien jälkeen näköjään hieman tuo kuvausinto laantunut, mutta pari räpsyä vielä lisätty tänne
-Mikko
Innsbruckin paikkeilla näin matkan toisen Suomalaisen mopon, kun se pyyhkäisi ohitseni. Pian tämän jälkeen sade taukosi, ja edessä näytti olevan kirkasta auringonpaistetta. Ajelin vähän matkaa kunnes pysähdyin levähdyspaikalle ottamaan nyt hiostavaksi muuttuneen sadeasun pois. Jatkoin matkaa katsellen synkkiä pilviä taustapeileistä.
Tästä alkoi koko päivän kestävä takaa-ajo. Ajellessani moottoritietä, jäivät synkät pilvet hieman jälkeen, mutta joka kerta kun pysähdyin, saivat pilvet minut kiinni ja tuuli alkoi yltyä. Säärintaman vauhdittamana matka joutui, ja jossain vaiheessa huomasin ehtiväni Wieniin mukavasti alkuillasta. Vähän ennen Wieniä luulin herra Garminin seonneen, kunnes muistin, ettei mukana olevalle muistikortille mahtunut koko Euroopan aineisto. Tämä osio puuttui kun ei sinne kuitenkaan tulisi ajeltua. Onneksi kaupungeissa hotelleja riittää, joten löytäisin varmasti yösijan helposti. Toden totta, kun olin päässyt kaupungin laitamille nauttimaan ruuhkasta, huomasin hotel-info- kyltin ja kurvasin vanhan parakin pihalle.
Parakissa vanha herrasmies tervehti iloisesti. Kävi ilmi ettei herra puhunut englantia, joten oli jälleen tultava toimeen saksan kielellä. Selitin, että mies ja mopo pitäisi saada johonkin yöksi. Pitkän vastauksen seasta ymmärsin yksittäisiä sanoja: ongelma, festivaali, hotelli, täynnä. Ei näyttänyt lupaavalta. Herra puhui jotain pensionaatista, ja siirtyi puhelimeen. Puhelun jälkeen hän ilmoitti hymyillen, että yksi huone olisi jossain tarjolla. Hän puhui myös suihkusta ja wc:stä, ja päättelin niiden olevan käytävällä. Hintakin oli sopiva, ja mikäli ymmärsin oikein oli mopollekin joku paikka tiedossa. Elämä hymyili jälleen. Herra piirsi ruutupaperille kartan paikan sijainnista, ja siirryin ulos mopolle.
Ulkona oli säärintama ehtinyt jo melkein kohdalle, ja tuuli yltyi aivan järkyttävän kovaksi. Tungin herran piirtämän kartan karttalaukkuun, ja lähdin liikkeelle. Matkaa olisi kuulemma viitisen kilometriä. Liikennettä oli paljon, ja matkanteko oli hidasta. Tuulenpuuskat yltyivät entisestään, ja pian alkoi tietä reunustavista puista katkeilla oksia. Ensin pieniä, ja sitten pari kolme metriä pitkiä. Oksia väistellen jatkoin matkaa ja noin kilometriä ennen pensionaattia alkoi sade. En viitsinyt enää niin lähellä kaivaa sadeasua, vaan päätin ajaa ripeästi perille. Eihän se sitten ihan ripeästi mennyt, kun olin tulkinnut kartalla olleen tien nimen väärin, joten päädyin pyörimään parikymmentä minuuttia vesi/raesateessa oksia väistellen ennen kuin löysin perille.
Olin ilmeisesti sen verran säälittävä näky vettävaluvana, että respan rouva määräsi samantien siirtämään mopon kadulta suojaan ala-aulaan.
Huoneessa kamat kuivumaan, ja suihkun kautta ulos syömään ja ihmettelemään myrskyn tuhoja. Yöllä heräsin humalaisten teinien juhlintaan jossain lähistöllä, mutta jälleen kerran korvatulpat takasivat yöunet.
Aamulla suunnittelin jatkavani matkaa Slovakiaan, siellä kun ei ole koskaan tullut käytyä. Suunnittelin jääväni sinne yöksi, ja jatkavani sitten matkaa Tsekkeihin. Myrsky oli tiessään, kun ylitin rajan Bratislavan kohdalla. Lämpötila oli jo heti aamusta noin +25 astetta. Bratislavassa juutuin tietöiden aiheuttamaan ruuhkaan, ja siinä hikoillessa tajusin yhtäkkiä, että on juhannusaatto. Tätä täytyy juhlia. Voisin vaikka jäädä jonnekin pariksi yöksi, niin ehtisi tekemään muutakin kun ajamaan mopolla ja nukkumaan. Missähän olisi mukavaa nähtävää päiväksi? No Prahassa nyt varmaan ainakin, enkä sielläkään ole koskaan käynyt. Päätös oli tehty, ja suuntasin kohti moottoritietä. Liikenne oli rauhallista, ja matka joutui. Kokemukset Slovakiasta jäivät siis parin tunnin mittaisiksi, mutta ainahan sinne voisi tulla uudestaan paremmalla ajalla.
Vähän ennen Tsekin rajaa herra Garmin pompsahti jälleen "kartalle", mutta huomasin pian ettei aineisto ole ihan yhtä tarkkaa kuin "länsi"-Euroopassa. Päätiet näkyivät kyllä, mutta suurin osa pienemmistä teistä joko puuttui kokonaan, tai sitten niistä näkyi päätien risteyksen kohdalla pienet pätkät. Ostin huoltoasemalta kartan. Noin 40 km ennen Prahaa alkoi jälleen näkyä synkkiä pilviä edessä. Eilisestä viisastuneena vedin sadeasun päälle ja matka jatkui. Kaupungin laitamilla alkoi kaatosade, ja huomasin samalla saapuneeni kaupunkiin parahiksi perjantain iltapäiväruuhkaan. Seuraavat pari tuntia eivät olleet sieltä hohdokkaimmasta päästä, mutta jossain vaiheessa arvelin olevani suhteellisen lähellä keskustaa. Herra Garmin tuntui olevan Prahan osalta hyvässä iskussa, joten päätin antaa sen hoitaa majoituspuolen. Ensimmäistä majapaikkaehdokasta kiersi korkea muuri ja suojasi lukittu portti. Portin pielessä oli ovipuhelin, johon kukaan ei vastannut. Takaisin gepsin luo tutkimaan tarjontaa. Tässä vaiheessa ruuhkassa pyörimisestä oli suurin glamour kadonnut, joten arvelin Ibis- ketjun hotellista löytyvän tilaa, vaikkakin vähän kalliimmalla. Näin kävikin, ja kohta oli mopo vartioidussa parkkihallissa ja äijä suihkunraikkaana lähdössä viettämään juhannusta.
Väsymys painoi sen verran, ettei edullinen olutkaan saanut juhlatunnelmaa nousemaan kovin korkealle, ja jo puolen yön aikaan oli juhannusjuhlija unten mailla. Seuraava päivä meni vanhaan kaupunkiin tutustuessa. Onhan se ihan hieno, mutta meitä turisteja siellä oli aivan liikaa. Mukava oli viettää yksi päivä ihan nähtävyyksiä katsellen, ja ympäriinsä kävellen, mutta illalla oli jo polte päästä takaisin tien päälle.
Katselin karttaa ja päätin ajella Saksan läpi Tanskaan, ja sieltä kohti kotia.
Aamulla pääsin yhdeksän aikaan liikkeelle kohti Dresdeniä. Hieman ennen rajaa oli suomipoika kovassa kurssissa, kun viileää säätä uhmanneet erittäin vähäpukeiset naiset vilkuttelivat iloisesti tien varrelta. Kypärä ilmeisesti peitti naamaa riittävästi, kun niin innokkaasti heiluttelivat.
Dresdenistä jatkoin kohti Berliiniä, ja jossain vaiheessa kaupunkia kiertävällä kehällä alkoi autobaanakiintiö täyttyä. Annoin herra Garminille ohjeet hakeutua kohti Nauenia moottoritietä välttäen. Matka jatkui maalaisteillä, ja jonkin aikaa ajeltuani Garmin yllätti pyytämällä ajamaan lautalle. Toden totta, saavuin jonkin Euroopan kartassa näkymättömän vesistön kohdalle, ja matka jatkui lossilla. Matkaa oli noin sata metriä ja maksu pari euroa.
Nauenista lähdin ajelemaan tietä numero 5 kohti Hampuria. Sillä korostui Saksan maalaisteille ominainen , ainakin minua ärsyttävä piirre. Pieniä kyliä tulee vastaan keskimäärin 2-5 km:n välein, jolloin nopeusrajoitus putoaa viiteenkymppiin. Kylien välissä taas kiihdytellään vauhtia, kunnes taas parin kilometrin jälkeen körötellään kylän läpi. Tiet ovat ihan hyviä, ja kylät hienoja, mutta jatkuva vauhdin aaltoilu käy pidemmän päälle tylsäksi.
Iltapäivä alkoi olla pitkällä, ja aloin miettiä yösijan etsimistä. Bongasin kartalta Schwerin- nimisen kaupungin, joka näytti olevan järven rannalla.
Sinne siis. Kaupunkiin ajaessa ei voi olla huomaamatta järven rannalla olevaa linnaa, joka erottuu hieman prameampana edukseen muista rakennuksista. Kaupunki oli rauhallisen oloinen, mikä oli mukavaa vaihtelua ruuhkaisten suurkaupunkien jälkeen. Kurvasin kohdalle sattuneen hotellin pihaan, ja otin huoneen. Illalla kävelin kaupungille syömään, ja tutkailin hotellilla karttaa. Vaikutti siltä, että seuraava yö menisi jossain päin Ruotsia.
Pääsin liikkeelle yhdeksän aikaan, ja pienet sadekuurot raikastivat ilmaa. Puttgardenista yli Tanskaan ja sujuvaa menoa Helsingöriin, jossa sade muuttui jatkuvaksi. Laskeskelin, etten ehtisi Tukholman iltalaivoihin, mutta päätin ajella niin pitkään kun siltä tuntuu. Jönköpingin paikkeilla sade taukosi ja edessä näytti olevan kirkasta taivasta silmänkantamattomiin. Tunnelma kohosi ja yhtäkkiä muistin, että Kapellskäristä taitaa lähteä laiva Naantaliin joskus puolen yön jälkeen.
Soitto avopuolisolle, joka ryhtyi selvittämään asiaa. Selvisi, että lautta lähtisi yhdeltä yöllä ja tilaa on. Lupasin yrittää ehtiä/jaksaa, ja jatkoin matkaa.
Ajellessani kymmenen aikaan Tukholman läpi oli aurinko juuri laskemassa ja tiesin ehtiväni. Ennen Norrtäljeä poliisit ohjasivat liikenteen vanhalle tielle, ja jossain usvan peittämien peltojen keskellä ajellessani huomasin trippimittarin näyttävän päivän saldoksi 1010 km. Hymyillen ajelin viimeiset kilometrit satamaan. Mopo laivaan, äijä hyttiin suihkuun, ja sitten syömään rekkamiesruokaa seisovasta pöydästä.Hytissä makoillessa muistelin kaikkea matkan aikana nähtyä ja koettua kunnes laivan tärinä tuuditti minut uneen.
Sen pituinen se.
Oli alppien jälkeen näköjään hieman tuo kuvausinto laantunut, mutta pari räpsyä vielä lisätty tänne
-Mikko
